Eilen ehtoolla käytiin potilaan kanssa ensiavussa vaihtamassa kipsiä. Oli löystynyt sen verran, että jalka pääsi liikkumaan ja piti käydä laitattamassa uusi. Ennen en moista operaatiota ole nähnytkään, joten uusi kokemus mullekin. Potilas kauhistui ensiksi sitä "rälläkkää" jolla kipsi oli tarkoitus leikata. No lopulta pelko vaihtuikin kikatukseen, kun "sahaaminen" kutitti ja nauratti häntä niin , että emme kumpikaan hoitajan kanssa pystyneet sanomaan itkeekö hän vai nauraako?

No poisto operaatio sujui kohtuullisen hyvin ja kun tuki jalasta tuli pois, niin kyllähän se jalka taas alkoi sattumaan ja sitten kyllä molemmat hoitajan kanssa tajuttiin, että milloin sattuu  No ihan ei itkua sentään väännetty, mutta tuskallista tuntui välillä olevan. Hoitajalle ei tullut käsipareja apuun, kun ensiavussa oli täysi tohina päällä. Pari potilasta tuotiin juuri sisään ja vuodepaikat olivat jo valmiiksi täynnä.

Äänekkäintä älämölöä piti humalainen mies, joka oli kaatunut katukivetykseen ja lyönyt päänsä melko pahasti. Hän oli koko ajan lähdössä "kotiin". Häntä rauhoitteli yksi jos toinenkin hoitaja kerrallaan. Lopulta, kun hän jäi yksin, niin otti puhelimen ja soitteli kavereilleen humalapäissään. Jonkun kanssa tuli kinaa puhelimessa ja hän sanoi lähtevänsä siitä paikasta näyttäämään kaverille kuka on oikeassa   Hoitajat onneksi ehtivät hätiin, ennen kuin mies lampsi ovesta ulos pää paketissa.

Viereisen pedin mummelilla oli keuhkokuume, seuraavan pedin mummeli huolestui miten hän pääsee vessaan, jos tollainen tippaletku hänelle laitetaan. Hoitajilla oli täysi työ pitää vastaanotto hallinnassa, joten en todellakaan kadehtinut heitä tässä kohtaa. Ennemminkin tuli suuri myötätunto ja vastuun suuruun paljastui konkreettisesti.

No "meidän" hoitaja oli koko ajan ystävällinen ja itse yritin auttaa häntä kykyni mukaan tukemalla jalkaa sieltä ja täältä. Välillä tuntui, että itsekin olen kohta kipsissä kiinni, kun se kuivasi niin nopeasti kovaksi. Joulun kunniaksi tällä kertaa laitettiinkin punainen kipsi, joka olikin potilaan mieleen kovasti. Jalan asentokin tuntui ja näytti olevan parempi kuin ekassa kipsissä, joten sen vuoksikin olin tyytyväinen, että lähdettiin vaihtotoimiin. Lääkäri kävi vielä varmistamassa miltä kipsi näyttää, joten luottavaisin mielin odotamme ensiviikon kontrollia. Huonompi juttu oli se, että lääkäri kävi katsomassa kuvat koneelta ja sanoi, että siinäpä onkin paha murtuma...eipä ennen ollut kukaan vielä tuota ääneen sanonutkaan. PAHA...siis koipi oli mennyt lähes poikki. Kaksi viikkon kumminkin takana ja kahdeksan enää edessä...

Rankkaa on tuo potilaan "toimettomuus" niin äiteelle kuin potilaalle, joten viikonloppuna kumpikin vaihtaa hetkellisesti maisemaa. Potilas menee mummon ja papan hellään huomaan pariksi päiväksi. Näin sinkkuäiti pääsee pikkujoulurientoihin laivareissulle "vanhojen" rakkaiden ystäviensä kanssa. Useampana vuonna olemme toteuttaneet oman pikkujouluristeilymme ja tälläkin kertaa kuuden hengen seurueemme suuntaa illalla satamaan ja nauttimaan laivan antimista. Yleensä reissulla sattuu ja tapahtuu, viime kerralla itse tein "upean" voltin buffetruokailussa  mutta onneksi seuraukset eivät olleet kovin pahat ja pystyin jatkamaan iltaa. Pelon ja kauhun sekaisin tuntein odotan jälleen risteilyämme, mitähän tällä kertaa tapahtuu... ehkä kerron siitä ensiviikolla